väliaikainen mielenvikaisuus

Kun Sanna ja Antti oli käymässä, meidän piti viedä Sanna syntymäpäivänään tekemään laskuvarjohyppy, joka valitettavasti peruuntui koko Cape Townin peittäneen pilviverhon vuoksi. Tuli sitten puheeksi, että täällä Etelä Afrikassahan voi tehdä maailman korkeimman benjihypyn, ja se vieläpä sattuisi meidän matkareitin varrelle kun ollaan matkustamassa iskan ja äipän kanssa. Tuomashan siitä heti innostui ja päätti, että siellä on sitten pysähdyttävä. Minua ajatus koko sillasta hirvitti, en voinu kuvitella edes käveleväni siinä.

Kaikkihan jo tietää, että minäkin yllytyshullu sen sitten lopulta hyppäsin (vaikkei kukaan yllyttänykään, äippä itseasiassa paikanpäällä kielsi hyppäämästä). Jostain syystä kun se päivä tuli lähemmäs, aloin miettimään, että katuisinko jos jättäisin sen tekemättä kun oli tilaisuus? Haluaisinko jäädä paitsi siitä adrenaaliniryöpystä minkä siitä saisi ja kuunnella Tuomaksen innostuneita tarinoita jälkeenpäin? Ja haluaisinko muistella mummona kiikkustuolissa neuleeni kanssa mitä kaikkea hullua sitä tulikaan nuorena tehtyä? Tottakai!!!

Siihen ei lopulta tarvittu muuta kun yhden benjihypyn näkeminen paikan päällä, jonka jälkeen juoksin kädet innosta ja pelosta täristen maksamaan omaa hyppyäni. Tämän väliaikaisen mielenvikaisuuden jälkeen olikin myöhäistä perua, ja minulle heitettiin valjaat päälle ja numero käteen. ja sitten odoteltiin oman ryhmän lähtövuoroa.

Sillalle päästessä (tai joutuessa, miten sen nyt ottaa) aloin miettimään, että mitähän sitä oikein tuli tehtyä, miks pitää lähtee tämmösiin hölmöyksiin mukaan. Ensimmäisen hyppääjän katoaminen sillan reunan yli näytti kammottavalta, mutta pari minuuttia myöhemmin se poika jo hinattiin sillalle takasin hymyssäsuin. Ehkä minäkin
selviäisin.

Yhtäkkiä minun numeroa huudettiin ja jouduin raahaamaan itteni hyppypaikalle. Yritin hymyillä vielä rohkeasti. Todellisuudessa vatsassa velloi uskomaton jännityksen ja pelon tunne, ehkä vielä vähän innostustakin, joka kyllä kaikkosi viimestään siinä vaiheessa kun seisoin sillan reunalla jalat sidottuna ja köydessä kiinni. Kaksi hyppymestaria auttoi minut ihan sillan reunalle, laski viiteen ja tuuppas minut alas sillalta...WOOOOAAAAAAH sitä huudon määrää kun luulin läsähtäväni sinne rotkon pohjalle niinkun kananmuna kerrostalon kymmenennestä kerroksesta!!!! Täytyy sanoa, että sillä kertaa huusin henkeni edestä!




Oliko se nyt sitten lopulta sen arvoista? Noh, kyllä oon tyytyväinen, että tein sen, ja tekisin ehkä uudestaankin. Ihan vaan sen takia, että jännitin niin paljon, etten oikein muista koko hypystä muuta kun sen jännityksen niin ehkä toisella kerralla siitä vois jo vähän nauttiakin :D Vapaapudotus kesti n. 5 sekuntia ja kaikkiaan siellä köyden päässä piti roikkua pää alaspäin n. 50 sekuntia. Yritin rauhottua katselemaan maisemia, mutta aika hankalaa se oli siinä mielentilassa kun päässä tako vaan, että nostakaa minut ylös!



Ehkä hauskinta oli se, kun pääsin takas sillalle niin Tuomas oli odottelemassa omaa hyppyvuoroonsa ja juoksin suoraan sen luokse ja hoin vaan että 'älä hyppää, älä hyppää, se on kamalaa!'. Mutta Tuomaspa oikein otti ja ponnisti sillan reunalta ennenkun hyppymestarit oli ehtiny laskea viiteen, ja mitä ilmeisemmin nautti siitä myös. Saattoi se vähän riemusta hihkaistakin :)



Lopuksi vielä faktat kehiin, eli hyppy kustansi 650 randia per nenä eli n. 65 euroa (jos hyppää toista kertaa, hinta on 450 randia). Aika halpa verrattuna siihen, että Suomessa luultavasti joutuu pulittamaan saman verran festareilla nosturin nokasta 30 metristä hypätessä. Paikkana oli siis Bloukrans Bridge ja korkeutta 216metriä. Ilmeisesti se ei nykyään enää ole maailman korkein, Dubaissa kai voi jonkun korkeamman rakennuksen päältä hypätä. Mutta mulle sillä ei oo väliä, I did it!!!!